Matt:20:1-16

Koulupoikana vuosien ajan kuljin Tampereella joka päivä koulun ja kodin välillä Kalevankangasta pitkin. Lapsuudessani kuulin kerrottavan, että Kalevankankaalla oli aikanaan venäläisten kasarmeja, mutta minun lapsuudessani niistä ei ollut jäljellä enää kuin muistot. Vanhempani joskus myös kertoivat  Kalevankankaalla käydyistä kovista taisteluista. Yleensä ottaen niistä  kuitenkin vaiettiin.

Runsas vuosi sitten sain aivan uuden kosketuksen noihin nuoruuteni maisemiin lukiessani Antti Tuurin  romaanin "Kylmien kyytimies". Romaani kertoo Amerikasta palanneesta Jussi Ketolasta. Hän oli tullut aivan sattumalta vedetyksi mukaan valkoiseen armeijaan, joka oli matkalla vapauttamaan Tamperetta. Junassa matkalla Tampereelle kirjailija kertoo muuten hänen kohdanneen myös veisaavia Nivalan miehiä. Antti Tuuri kertoo siis Tampereen taisteluista vuonna 1918, joista sanotaan, että ne olivat Pohjoismaiden siihenastisen sotahistorian kovimmat taistelut.  Kirjaa lukiessani lapsuuteni ja nuoruuteni kotikaupunki sai aivan uudet kasvot mielikuvissani. Järkyttävät kasvot. Miten julmaa sotaa siellä olikaan käyty.

Itse sain myös omin silmin nähdä sodan julmuuden seuraukset, kun olin kahdeksan vuotta sitten rauhanturvaajana Bosnia-Herzegovinassa. Ihmisten keskinäinen epäluulo, viha sekä kansallismielisyys olivat ajaneet länsi Balkanin maat lähes täydellisen tuhon partaalle.

Jugoslavian hajoamisen yhteydessä  käydyt sodat olivat luonteeltaan sisällissotia - niin myös Bosniassa: bosniakkien, kroaattien sekä serbien nationalistiset ääriryhmät alkoivat nostaa päätään presidentti Titon kuoleman jälkeen. Entiset naapurit alkoivat taistella toisiaan vastaan. Raa'alla tavalla he ajoivat toisiaan pois kotiseuduiltaan, polttivat taloja ja räjäyttivät kokonaisia kyliä.  Siellä sain hyvin konkreettisen kuvan veljessodan julmuudesta sekä vihan raakuudesta. Ei ihme, että sanotaan: "ihminen on ihmiselle susi".

Tänään - Tammisunnuntaina muistamme kaikesta huolimatta kiitollisina menneitä sukupolvia. Isänmaamme itsenäisyys on meille suuri lahja ja mahdollisuus. Isänmaamme itsenäisyyden aamunkoitto olisi tietenkin voinut olla myös toisenlainen. Väkivalta ei ole hyvä keino ratkaista ongelmia. Väkivallalla ei kyetä asioita ratkaisemaan kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Asevoimalla voidaan tosin pitkittää väkinäistä rauhaa kuten Bosniassa vieläkin kansainväliset joukot tekevät, mutta todellinen rauha ja sovinto tapahtuu aina ihmisten mielenmaailmassa - erilaisuuden hyväksymisen ja asenteiden uudistumisen kautta. Historiaa kirjoitetaan kuitenkin yleensä aina voittajan ehdoilla. Sen olen joutunut monet kerrat joutunut toteamaan myös Kalevankankaan hautausmaalla, jossa on punaisten muistomerkkiin kirjoitettu sanat: "Vakaumuksensa puolesta sortuneiden muistoksi". Se tuntuu jotenkin huonolta  ja halventavalta ilmaisulta.

Olisiko aikaa jo kulunut tarpeeksi voidaksemme  nähdä,  että  vapaussota, kansalaissota, veljessota – miten sitä halutaankaan  nimittää - oli koko kansalle suuri onnettomuus. Kaikki olivat syyllisiä, kaikki tekivät ylilyöntejä. Onkin huomionarvoisa, että sovinnon tekemistä kiirehti nivalainen valtiopäivämies Kyösti Kallio ensimmäisen kerran juuri täällä Nivalan kirkossa niinkin varhain kuin 5. päivänä toukokuuta 1918. Hänen kerrotaan sanoneen: ”On heti ryhdyttävä rakentamaan Suomea, jossa ei ole punaisia ja  valkoisia, vaan ainoastaan isänmaataan rakastavia suomalaisia, Suomen tasavallan kansalaisia, jotka kaikki tuntevat olevansa yhteiskunnan jäseniä ja viihtyvät täällä.”

Se on ollut uskomattoman rohkeaa ja ennakkoluulotonta puhetta siinä historiallisessa tilanteessa! Kyösti Kallio loi uutta todellisuutta, kun hän katsoi yli kansakunnan kipeän lähihistorian kohti tulevaisuutta. Vihan, katkeruuden ja kaunan sijaan hän piirsi kuulijoittensa eteen näkymän unelmasta, että kahtia jakaantunut kansa löytäisi yhteisen tulevaisuuden. Vihanpidon sijaan kantavaksi voimaksi tulisi löytää rakkaus ja toisten kunnioittaminen.

Tämän sunnuntain evankeliumitekstissä muistutetaan, että Jumalan armoa ei ansaita. Evankeliumin sisältämässä vertauksessa viinitarhan isäntä osoitti ennakkoluulotonta hyvyyttä kaikkia palkkaamiaan työntekijöitä kohtaan - ja aivan erityisen suurta hyvyyttä niitä kohtaan, jotka tulivat työhön viimeiseksi. Hän toteaakin purnaavalle työmiehelle:

Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?'

Niinpä tämän päivän aiheena onkin "ansaitsematon armo". Jos Jumala on meitäkin kohtaan niin hyvä ja  armahtaa meitä, mekin olemme velvolliset armahtamaan toisiamme.  

Tämä asia on edelleen hyvin ajankohtainen: enää ei ole  valkoisia ja punaisia, mutta kansamme on vaarassa jakautua menestyviin ja   niihin, jotka ovat pudonneet tai vaarassa pudota kelkasta. Miten me siitä selviämme? Olisiko aika ryhtyä kiireesti sovinnossa ratkaisemaan tämän päivän yhteiskunnallisia ongelmia eripuraisuuden sijaan. Itsekkyyden sijaan tarvitaan toisista välittämistä ja toinen toistemme kunnioittamista. Ja vielä laajemminkin: koko maailma on jakautunut suureen enemmistöön, joka elää köyhyydessä ja rikkaaseen vähemmistöön. Missä on oikeudenmukaisuus ja tasavertaisuus? Missä on meidän armahtava mielemme?

Yhä tänään Herramme kutsuu meitä  armahtamaan ja rakentamaan parempaa maailmaa. Onneksi on anteeksiantamuksen  ja uudelleen asennoitumisen mahdollisuus!

Lisätty 01.02.2010 klo 13:30
Takaisin edelliselle sivulle

© 2006 Nivalan seurakunta, WWW-sivut: Tietotemput Oy